Ensimmäinen päivä Chukyon yliopistolla

Ensimmäinen aamu Nagoyassa keskiviikkona alkoi kaikkien vaihtareiden kokoontumisella asuntolan ala-aulaan, jossa käytiin läpi Nagoyan jätteidenkäsittelyjärjestelmää. Sen jälkeen suuntasimme japanilaisten tuutoreiden opastuksella metrolla yliopistolle. Chukyon yliopistolla on Nagoyassa kaksi osastoa, Nagoyan kampus ja Toyotan kampus, joista jälkimmäinen on noin tunnin bussimatkan päässä. Meille vaihtareille suunnatut opinnot ovat onneksi kaikki Nagoyan kampuksella.

Chukyon Yliopiston Nagoyan kampuksen päärakennus

Ensin meille esiteltiin "International Center", jossa hoidetaan kaikki vaihtareita koskevat asiat. Se on myös meidän vaihtareiden eräänlainen turvapaikka, jonne voi aina tulla jos tulee jotain kysyttävää. Siellä on lisäksi taukotila, jossa voi hengailla ja käyttää tietokoneita.

International Centerin taukotila

Ensimmäisen päivän ohjelmassa oli ensin orientaatioluento, jossa käytiin läpi käytännön asioita ja kevätlukukauden ohjelmaa. Luennon piti Yuka Onishi, joka on ollut meidän yhteyshenkilömme Chukyon yliopistolla. Oli hämmentävää kun olin piirtänyt mielessäni kuvan keski-ikäisestä japanilaisesta naisesta, ja hän näyttikin niin nuorelta, että luulin häntä ensiksi yhdeksi tuutoreista. Toisaalta japanilaisten naisten ikää on yleisestikin äärimmäisen vaikea alkaa arvailemaan.

Orientaatioluento pidettiin lähes kokonaan Japaniksi, joten olin tyytyväineen siihen, että olin tahkonut viimeisen vuoden aikana kahden vuoden japanin opinnot ja ehtinyt treenata suullista kielitaitoa Japanissa edelliset kaksi viikkoa. Meille selvisi, että opinnot alkavat kunnolla vasta ensi torstaina ja sitä ennen voi ottaa vielä aika rennosti. Meillä on lisäksi paljon mukavaa ohjelmaa tiedossa tulevan vuoden aikana. Kuten aiemminkin sanoin, käytännön asiat opiskelun suhteet tuntuvat varsin helpoilta, ja jos jossain vaiheessa alkaa pelottamaan, niin voi aina mennä saamaan henkistä tukea international centeristä tai joltain tuutorilta.

Meidän piti allekirjoittaa jokin asuntoon vuokraamiseen liittyvä paperi, jonka sisällöstä en juuri saanut selkoa, mutta luottavaisena pistin nimeni alle. Asuntoa varten piti lisäksi hankkia palovakuutus, joka oli vuodelta vajaa parikymmentä euroa. Japanilaiset kuulemma rakastavat byrokratiaa, joten odotin kauhulla minkälainen kaavakehirviö mahtaa olla edessä. Kaavake olikin nelisivuinen, kokonaan japaniksi kirjoitettu ja muutenkin varsin pelottava, mutta helpotuksekseni sain todeta, että se olikin jo täytetty ennalta, ja meidän piti vain kirjoittaa siihen nimemme alle (tosin neljään eri kohtaan).

Allekirjoitettu palovakuutus

Meille jaetusta kirjekuoresta löytyi infopareiden lisäksi pieni kirjekuori, jonka sisällä oli oma "hanko". Hanko on oma henkilökohtainen leimasin, jota Japanissa käytetään yleensä allekirjoiksen sijaan. ISEP-vaihto-ohjelman perusmaksuun sisältyy asunto ja elinkustannukset. Ainakin Chukyon yliopistossa tuo elinkustannuspuoli hoidetaan siten, että saamme joka kuun alussa 50000 jeniä, jonka voimme sitten käyttää oman vapaan harkintamme mukaan siihen minkä itse kukin meistä kokee elämisensä kannalta tarpeelliseksi. Rahat annetaan käteisellä (mitä ei voisi kuvitellakaan Suomessa), ja kuittaamme rahojen saamisen omalla henkilökohtaisella leimasimellamme.

"Raine's Seal of Approvall"

Orientaatioluennon jälkeen menimme syömään yhdessä Japanilaisten opiskelijoiden kanssa. Japanilaisia ateriavaihtoehtoja oli runsaasti ja ruoka oli hyvää. Se tosin maksoi 300-500 jeniä (3-5 euroa) ateriasta riippuen, mikä on enemmän kuin 2,5 euron opiskelijaruoka Suomessa. Ilmeisesti japanissa opiskelijaruokailua ei tueta valtion puolesta yhtä paljon kuin Suomessa. Tuokaan hinta ei ole paljon, mutta toisaalta läheisistä ravintoloista saa lounaan melkein yhtä halvalla.

Ruokailuun jälkeen oli edessä "Japanese language placement test", jonka perusteella meidät sijoitettaisiin meille sopivan tasoisille japanin kielen kursseille. Se koostui kaksiosaisesta kirjallisesta kokeesta ja lyhyestä haastattelusta. Haastattelu oli ihan mukava kokemus ja siinä auttoi huomattavasti kahden viikon aikaisten seikkailujen tuoma kokemus japanin kielen puhumisesta. Kirjallisen kokeen ensimmäinen osa oli hyvin samankaltainen kuin suomalaisetkin kielikokeet. Se tuntui menevän aika hyvin, sillä kielioppiasiat olivat Suomessa ennen lähtöä tekemieni japanin tenttien jälkeen vielä tuoreessa muistissa. Toisen osan sai sitten kun oli palauttanut ensimmäisen. Se olikin sitten melkoisen tyrmäävä isku. Se oli kirjoitettu lähes kokonaan kanji-merkeillä, joita on yhteensä pari tuhatta, mutta joista itse osaan vain reilu sata. En rehellisesti sanottuna ymmärtynyt koko paperista juuri mitään, mutta ei kuulemma moni muukaan vaihtareista.

Kampuksen sisätilat ovat mukavan avaria verrattuna japanilaisiin taloihin yleisesti

Chukyon yliopistossa on tosiaan noin kolmisenkymmentä vaihtaria, joista suuri osa on yhdysvalloista, mutta vaihtareita oli myös mm. Koreasta, Australiasta, Saksasta ja Ranskasta. Joukossa on myös kolme muuta suomalaista: Jenni Turun yliopistosta ja Tuula sekä Tero Helsingin yliopistosta. Vaihtareiden kanssa meillä on ihan hyvä yhteishenki, ja olemme viettäneet paljon aikaa yhdessä. Mutta nyt kun on kerran Japanissa, niin täytyy koittaa tehdä mahdollisimman paljon tuttavuutta myös japanilaisten opiskelijoiden kanssa.

Tuulin, Jennin ja Nicolen kanssa ostoksilla

Ensi kerralla on sitten luvassa muuan muassa kuvia seikkailuista Nagoyan keskustassa japanilaisten opiskelijoiden kanssa.

Uudessa kodissa

Eilen kävimme Japanilaisten opiskejoiden opastuksella rekisteröitymässä Nagoyan kaupungin kirjoille ja kiertelimme sen jälkeen Nagoyan keskustassa. Tänään on sitten lopulta selvinnyt mitä oikeastaan opiskelen täällä tulevan vuoden aikana. Ohjelmassa on pääosin japanin kieltä, mutta myös muuassa Japanin kulttuuria ja tennistä. Kertoilen kuitenkin tällä kertaa tarkemmin uudesta kodistani Nagoyassa.

Talossa ja sen ympäristössä on todella siistiä - vaikka missäpä Japanissa ei olisi...

Asunto on uudennäköinen kerrostalo noin kahdenkymmenen minuutin metromatkan päässä Nagoyan keskustasta ja yhden metropysäkin päässä Chukyon yliopistosta. Asunnolta kävelee yliopistolle reilussa vartissa, joten tulee varmasti kuljettua pääosin jalkaisin. Kaikki Chukion yliopiston vaihto-opiskelijat, joita on kolmisenkymmentä, asuvat tässä samassa rakennuksessa. Talossa asuu lisäksi muita ihmisiä, mutta en tiedä ovatko he kaikki opiskelijoita.

Talon pääsisäänkäynti

Talon toimivat samanlaiselta reikäkortilla, kuin hyttien ovet ruotsinlaivoilla. Ala-aulassa on päivystämässä päivisin ystävällinen japanilainen nainen, jonka kanssa voi keskustella kaikesta mikä askarruttaa mieltä. Aulassa on lisäksi sohvia ja pöytiä sekä langaton netti.

Talon keskellä on pitkämäinen sisäpiha, jonka kautta mennään asuntoihin sisään.

Asuntoni on siisti pikkuinen yksiö, ehkä reilu 15 neliötä, mutta aivan riitävän kokoinen omiin tarpeisiin. Kämpässä on yhden levyn liesi, tiskiallas, mikro, pikkuinen jääkaappi, pieni parveke sekä kylpyhuone, jossa on pieni kylpyamme. Kaappitilaa on runsaasti, kun ottaa huomioon kuinka vähän mulla on mukanani tavaroita. Kämpässä on myös internet-yhteys ja ilmalämpöpumppu. Japanilaiset asunnot ovat niin paljon heikommin eristettyjä kuin Suomessa, että kämppä varsin viileä (alle 20 astetta), vaikka ulkona päivisin alkaa olla mun mielestäni jo helle. Kunnia ei kuitenkaan salli pistää ilmastointia päälle.

Kämpässä oli sinne tullessa peitto, tyyny ja lakanat, mutta ei sitten mitään muuta tarpeistoa. On jännä aloittaa ihan nollatilanteesta, kun mitään perustarvikkeita (esim. wc-paperia) ei ole saatavilla. Olen pikkuhiljaa hankkinut sinne joitain taloustarpeita, mutta aina välillä sitä huomaa olevansa aikeissa käyttää jotain tajutakseen, että eihän sitä olekaan olemassa. Yritän pärjätä mahdollisimman pienellä määrällä keittiöastiastoa ynnä muuta, kun niitä ei sitten kuitenkaan pysty oikein tuomaan takaisin Suomeen ja Japanissa on aika heikosti kirpputoreja. Taloustarvikkeisiin ei ole tosin mennyt juuri rahaa, sillä vajaan sadan metrin päässä on ns. "hyaku en shoppu", eli sadan jenin kauppa. Siellä on myynnissä lähes kaikkea mitä voi kuvitella tarvitsevansa, ja suurin osa tuotteista maksaa nimensä mukaisesti 100 jeniä (eli vajaan euron).

Raine (Warufuriddo) Ronhorumun postilokero

Mitäs muuta; seinällä on jokin mystinen laite, jonka uskon olevan radio, mutta en ole saanut sitä vielä toimimaan. Alakerrassa on pyykkihuone, jossa on kolikkokäyttöisiä pyykkikoneita ja kuivureita. Ala-aulasta saa lainata pölynimuria ja mahdollisesti myös muita siivousvälineitä. Postit tulevat alakerrassa oleviin numerolukoilla varustettuihin lokeroihin. Roskienkeruu ja -kierrätyssysteemi on sen verran mutkikas, että esittelen sitä joskus ihan omassa tekstissään. Lähetän kämppäni sisältä kuvia jossain vaiheessa kun saa tavarani siellä paikalleen ja asettauduttua kunnolla kodiksi.

Kuulin eräältä Tokiossa tapaamaltani suomalaiselta vaihtarilta kauhutarinoita japanilaisista opiskelija-asuntoloista. Kuulemma niissä on tarkat kotiinsaapumisajat ja jos niistä aikoo joustaa, niin tarvitaan kirjallinen anomus. Kylään ei saa tuoda ketään vastaikkaisen sukupuolen edustajia ja yökylään ei saa tuoda ketään - ei edes omia perheenjäseniä. Helpotuksekseni täällä ei ole moisia säädöksiä, vaan saa elää kuinka epämääräisesti tahansa, kunhan vain kämppä on luovutettaessa ehjä ja siisti.

Ensi kerralla päästään lopulta itse asiaan, eli Chukyon yliopistoon.

Ensitunnelmia Nagoyasta

Olen tänään tavannut muita vaihto-opiskelijoita Nagossa, tutustunut yliopistoon ja saanut paljon infoa siitä, miten opiskelut ja muut käytännön asiat täällä hoituvat. Kaikki on loppujen lopuksi paljon helpompaa kuin oletin ja tällä hetkellä on aika levollinen fiilis loppuvuodesta täällä. Palataan kuitenkin tarinassa vielä matkalle Yamagatasta Nagoyaan.

Tulivuori Fuji bussin ikkunasta kuvattuna

Sain Ebinan perheeltä runsaat matkaeväät, joihin sisältyi muun muuassa maukkaita itse tehtyjä onigirejä. Yöbussi Yamagatasta lähti puoli yhdeltätoista ja se saapui Tokioon viiden jäljestä aamulla. Palloilin muutaman tunnin aseman tietämillä rinkkoineni, ja jatkoin sitten kahdeksalta kohti Nagoyaa. Nagoya on Japanin neljänneksi suurin kaupunki, vaikkakaan ei ehkä niin tunnettu. Luulin että bussi saapuisi perille etuajassa, kun jo puolituntia ennen saapumisaikaa maisema alkoi näyttää siltä, että ollaan ihan kaupungin keskustassa.

Nagoyan asema on maailman korkein asemarakennus

Mielenkiintoinen teos Nagoyan aseman edustalla

Haahuilin jonkin aikaa Nagoyan aseman ympäristössä ja poikkesin lounaalle yhteen kahvilaan. Siellä vastapäätä istuva lapsiperhe oli näytti hyvin kiinnostuneelta länsimaisesta haahuilijasta, ja aloin tehdä heidän kanssaan tuttavuutta. Tuntui että Suomesta ostamani kalliit muumipostikortit eivät menneet hukkaan, kun kuulin lasten toistelevan lahjan saatuaan useaan otteeseen "Oo, totemo kawaii desu nee" (suomeksi: "Onpa se tosi söpö").

Mua ja yhtä toista vaihtaria oli tullut vastaan yksi japanilainen opiskelija Chukyon yliopistosta, ja hän saattoi meidät sitten taksilla uusiin koteihimme Nagossa, jossa tätä parhaillaan kirjoittelen.

P.S. Sain nyt selville osoitteeni täällä ja se lukee blogin sivupalkissa.
Nimeni japaniksi on ライネ・ロンホルム eli roomalaisilla kirjaimilla "Raine Ronhorumu". Se lukee noin myös postilokerossani, joten jos olette jossain vaiheessa aikeissa lähettää jotain postia, niin kirjoittakaa nimeni, kuten se tuossa lukee (voitte kyllä käyttää roomalaisia kirjaimia).

Elämyksiä vuorten äärellä

Olen saapunut tänään määränpäähäni Nagoyaan ja kotiutunut uuteen opiskelukämppääni, joka vaikuttaa oikein mukavalta. Tänään olen ehtinyt lähinnä purkaa tavaroitani, käydä ostamassa wc-paperia ja poiketa viereisessä pienessä ruokapaikassa ramenilla. Palaan kuitenkin taas tapani mukaan ajassa taaksepäin ja kerron ensin jotain viettämistäni päivistä Yamagatassa.

Korkeimmat vuorten huiput katoavat pilvien sekaan.

Yamagata on tarkalleen ottaen sekä alue Honshun pohjoisosassa, että sen keskellä oleva kaupunki. Yamagata on hyvin vuoristoista aluetta, jossa asutusta on paljon harvemmassa kuin suuressa osassa Japania. Maa on tuliperäistä, ja jokaisessa Yamagatan alueella olevassa kaupungissa on (ainakin yksi) onsen eli kuuman lähteen yhteyteen rakennettu kylpylä. Talvella sinne voi sataa parhaimmillaan useita metrejä lunta. Kun menin sinne, niin monin paikoin oli vielä isoja lumikasoja, ja sunnuntaina sekä maanantaina satoi vielä lisää lunta. Tämä on erikoista kun ottaa huomioon, että Japani sijaitsee kuitenkin suunnilleen samoilla leveyspiireillä Italian kanssa.

Isoveljeni entisen työkaverin Maayan vanhemmat asuvat Yamagatassa ja menin sinne tapaamaan heitä sekä Maayaa ja hänen veljeään Yuutaa. Olen tutustunut Maayaan hänen työskennellessään Suomessa Japanin ja Suomen välisessä ystävyysprojektissa. Nykyisin Maaya työskentelee "Japan Nordic Fitness Association":issa, joka opettaa japanilaisille pohjoismaisia liikuntamuotoja, kuten hiihtoa, lumikenkien käyttöä ja sauvakävelyä. Maaya on oppinut Suomessa olonsa aikana puhumaan todella hyvin suomea, mikä on mielestäni todiste japanin ja suomen kielen samanlaisuudesta erityisesti ääntämisen puolesta.

Seijin ja Maayan kanssa kävelyllä puutarhassa ennen teeseremoniaa.

Jos vain mahdollista, niin ulkomailla ollessa kannattaa koittaa viettää muutama päivä jonkin paikallisen perheen vieraana. Sitä kautta saa nimittäin paljon syvemmän kontaktin maan elämään, ihmisiin ja tapoihin. Lisäksi ainakin oman kokemukseni mukaan japanilaisten vieraanvaraisuus on aivan omaa luokkaansa.

Käytössäni ollut 8:n tatamin vierashuone.

Olin Yamagatassa vain kolme päivää, mutta niihin mahtui monenmoista ohjelmaa. Kävimme muun muassa rentoutumassa onsenissa, nauttimassa vihreää teetä perinteisessä japanilaisessa teehuoneessa, ja vierailemassa monissa temppeleissä sekä museoissa (mm. vanhassa sakepanimossa, jossa sai lisäksi maistella eri sakelaatuja). Lisäksi sain nauttia monia herkullisia ruokia ja juomia, sekä katsella Yamagatan upeita vuoristoisia maisemia (mulla on varmaan viitisenkymmentä kuvaa vuorista, mutta jotenkin se ei vaan näytä valokuvassa yhtään samalta).

Maayan ja Yuutan kanssa Yonezawassa.

Törmäsimme myös paikkaan nimeltä "Nekokore", ja menimme katsomaan mikä se mahtaa olla. Paljastui, että se on "nekokafe", eli kissakahvila. Se on siis paikka, jonne voi poiketa kahville tai lueskelemaan kirjoja seuranaan valtava joukko erilaisia kissoja. Se on suunniteltu erityisesti sellaisia ihmisiä varten, jotka pitävät kissoista ja niiden paijaamisesta, mutta eivät voi pitää kissoja kotonaan. Hinta pelkästä kahvilassa olosta oli 10 euroa tunnilta, joten me päädyimme tyytymään niiden neljän kissan paijaamiseen, jotka Ebinan perheellä oli kotonaan.

Kun tuli puheeksi, että olen pelannut Suomessa japanilaista mahjongia (japaniksi "maajan"), niin he haastoivat mut heti peliin. He olivat vaikuttuneita siitä, kun hallitsin pelin säännöt ja japanilaisen terminologian. Perheen isoäiti on kuulemma myös kova pelaamaan mahjongia, ja pääsen kuulemma pelaamaan hänen kanssaan kun menen Yamagataan seuraavan kerran.

Mahjongia Maayan, Yuutan ja Kazuen kanssa.

Olen yrittänyt muistaa ottaa kuvan kaikista eri ruokalajeista mitä olen syönyt tämän reissun aikana. Alla kuvakollaasi erinäisistä hyvistä ruuista, joita olen päässyt maistamaan. Kuten kuvista näkyy, Japanissa on hyvin yleistä että ruokaa valmistetaan Syömisen yhteydessä. Lisäksi aterioilla on usein useita pieniä ruokalajeja, jotka ovat kukin omassa pienessä kipossaan. Suuri osa näistä kuvista on itseassa kertynyt edellisen viikonlopun aikana Yamagatassa.

Mutta eiköhän tämä taas riitä tältä erää. Huomenna on aamulla edessä japanin kielen koe, jonka perusteella vaihto-opiskelijat sijoitetaan oikeantasoisille japanin kursseille.

Yöbussi ja yllättävä kohtaaminen

Kirjoittelen tätä parhaillaan Yamagatassa, jossa olen saanut nauttia tämän ja eilisen päivän Ebinan perheen seurasta ja vieraanvaraisuudesta. Palataan seikkailuissa kuitenkin vielä perjantaihin ja viimeisiin hetkiin Tokiossa. Hotellihuone piti luovuttaa kello kymmeltä ja yöbussi Yamagataan lähti vasta yhdentoista jäljestä, joten aikaa oli runsaasti viimeisiin haahuiluihin* Tokiossa.

Päätin ensin viedä rinkkani säilöön Tokion asemalle ja etsiä varmuuden vuoksi sen läheisyydestä bussini lähtöpaikan. Olin ostanut halvimman tarjolla olevan bussilippun netistä etukäteen erään japanilaisen vaihto-opiskelijan avustuksella, sillä kyseisiä nettisivuja ei ollut olemassa englanniksi. Löysin rakennuksen, jonka eteen ohjeiden mukaan bussin pitäisi tulla, mutta en mistään bussipysäkkiä. Bussiasemallakaan, jossa tiedustelin asiasta ei tiedetty tuosta yöbussista yhtään mitään. Lopulta kun kysyin asiasta eräältä avuliaalta poliisilta, hän selitti huonolla englannilla, että bussi saapuu kuulemma johonkin tuon rakennuksen läheisyyteen...o_O

Päätin bussin tuloa odotellessa käydä vierailemassa Tokion entisessä keisarin palatsissa. Kävin ensin puutarhaan johtavan sillan sisäänkäynnillä, mutta siellä oli lappu "We are very sorry, but we are closed today". Meni seuraavaksi palatsin ovelle, jonne näytti ajavan sisään joitain mustia luksusautoja. Ovimies selitti siellä pahoillaan, että "Sorry, but today is private. Everything is closed. Very sorry". Millainen porukka mahtaa varata koko keisarin palatsin yksityistilaisuuteen?

Puutarhaa ympäröivä vallihauta ja muuri

Suuntasin seuraavaksi muumatan aseman päähän katsomaan Tokion tornia (Toukyou tawaa). Tokion torni on 333 metriä korkea eli hieman korkeampi kuin Eiffel-torni. Oli vaikuttavaa katsella, kun tornia lähestyessä sen mahtava hahmo ilmestyi pikkuhiljaa sumun seasta, ja hieman ennen kuin pääsin sen juurelle siihen syttyivät valot. Torni tuntui jatkuvan avaruuteen asti, sillä sen ylin huippu katosi sumun sekaan.

Korkeiden rakennusten huimaavuutta ei vaan pysty tallentamaan valokuviin

Tokioon on itse asiassa hiljattain valmistunut myös "Tokio Sky Tree", joka on 634 metriä korkea ja se on tällä hetkellä maailman korkein tv-torni ja maailman toiseksi korkein rakennus. Se avautuu yleisölle tosin vasta toukokuun loppupuolella.

Tokio at mist

Pyörittyäni tornin ympäristössä tarpeeksi kauan lähdin suuntaamaan takaisin kohti Tokion asemaa. Bussin lähtöön oli vielä pari tuntia aikaa, joten päätin mennä jonnekin istumaan ja miettimään syntyjä syviä. Valitsin aseman läheisyydestä erään pienehkön ruokapaikan, joka oli tupaten täynnä ihmisiä. Istuskeltuani siellä hetken olin kuulevina, jostain "Raine?". Jostain syystä oman nimensä lausumisen havaitsee suurestakin hälinästä, mutta tällä kertaa en järkisyistä oikein noteerannut sitä. Tokiossa on nimittäin 30 miljoonaa ihmistä ja istun siellä täysin tuntemattomassa paikassa, joten mahdollisuudet jonkun tutun tapaamiseen ovat mielivaltaisen pienet. "Raine! Raine-san desu ne!". Käännyt katsomaan taakseni epäuskoisena. Eikös siinä ollutkin meidokahvilassa tapaamani Yohei liikemieskavereineen. Siirryn heidän pöytäänsä juttelemaan japaniksi niitä näitä. He pahoittelivat kovasti, etteivät päässeet tulemaan syntymäpäivilleni, mutta lauloivat mulle nyt onnittelulaulun ja tilasivat eteeni valtavan määrän ruokaa ja juomaa. Lähtiessämme pyysin heitä tulemaan aseman kautta, että saatoin antaa heille Suomesta tuomiani muumipostikortteja ja Fazerin sinistä.

Suuntasin seuraavaksi etsimään bussiani. Rakennuksen ympärille oli kuin olikin ilmestynyt sinne tänne erilaisia busseja, ja niiden ympärillä pyöri ihmisiä. Tyttö keltaisissa vaatteissa opasti mut bussilleni, jonka kyljessä luki "First Class". Mistäköhän lähtien halvimmat mahdolliset bussit ovat olleet ykkösluokkaa?

Bussi oli tupaten täynnä lukuunottamatta vieressäni olevaa paikkaa. Ihan sama juttu muuten kuin lentokoneessa; onkohan mulla jokin hylkivä vaikutus?. Matka sujui oikein mukavasti, ja tullessani Yamagataan sain yllättyä, että siellä olikin maassa lunta. Täällä onkin sen jälkeen tullut koettua kaikenlaista mielenkiintoista, mutta kaikki aikanaan.

Sumua lumisilla vuorilla Yamagatassa - kuuru desu yo ne :)

*Haahuilun taito [Buratsukikata]:
- Lähde majapaikastasi kohti jotain päämäärää, mikä vaikuttaa sillä hetkellä kiinnostavalta
  (mikäli mitään päämäärää ei tule mieleen, niin mene sinne päin minne nenäsi näyttää)
- Mikäli matkalla tulee vastaan/mieleen jotain kiinnostavampaa, niin älä epäröi vaihtaa päämäärääsi.
- Älä epäröi pysähtyä paikallesi, jos siltä tuntuu.
- Jos vastaan tulee mielenkiintoisia ihmisiä, yritä tehdä heidän kanssaan tuttavuutta jollain teille yhteisellä kielellä (elekieli on kaikille yhteinen).
- Jos löydät jonkun mielenkiintoisen ruokapaikan, poikkea sisään ja tilaa jotain mikä näyttää/kuulostaa mielenkiintoiselta.
- Muista että niin pitkään kun osaat takaisin lähtöpaikkaasi et ole eksyksissä, riippumatta siitä mihin sitten ikinä päädytkään

Honbu-dojo ja Japanin ninjamestarit

Aion nyt kertoa teille muutaman sanan Bujinkanin päädojosta (silläkin uhalla tämän seurauksena joukko ninjoja hiipii ikkunastani sisään ensi yönä). Ensinnäkin dojoa on käytännössä mahdotonta löytää, ellei sen olinpaikkaa tiedä. Bujinkanilla ei nimittäin ole Japanissa minkäänlaisia nettisivuja, opettajilla ei ole julkisia sähköpostiosoitteita, ja käytännössä lajista tai sen harjoittelusta ei saa mitään kautta mitään tietoa. Honbu-dojon viikoittaisia harjoitteluaikojakaan ei näy missään muualla kuin taululla, joka on dojon sisällä. Mutta mitäpä muuta voisi oikealta ninja-dojolta odottaa.

Sain opettajaltani Tampereelta tiedon, että dojo sijaitsee Atagossa, noin tunnin junamatkan päässä hotelliltani. Sain häneltä lisäksi kartan, jossa oli reitti asemalta dojolle. Lähdin näillä ohjeilla varustautuneena maanantaina kohti Atagoa. Löysin karttaan merkityltä paikalta melko pienen ja hyvin tavallisen näköisen talon, jonka sisältä kajasti valoa. Rohkaisin mieleni ja avasin liukuoven.

Sisältä paljastui pieni sali, jonka lattialla oli tatamit ja seinät olivat täynnä tauluja, kalligrafioita sekä erilaisia harjoitteluaseita. Paikalla oli useita eri maista tulleita harjoittelijoita, jotka vaihtoivat harjoitusvaatteita tatamin laidalla ja odottivat opettajan saapumista. Ensimmäisestä harjoittelukerrasta Someya-sensein opetuksessa kerroinkin jo jotain. Sensei ei puhunut lainkaan englantia, mutta eräs paikallaolijoista käänsi hänen puheensa englanniksi parhaan kykynsä mukaan. Sensei näytti tehtävät liikkeet yleensä vain pariin kertaan ja siirtyi sitten seuraamaan harjoittelua salin laidalta hiljaisesti arvioiden.

Honbu dojon takaseinällä on kuvia nykyisestä ja entisistä mestareista sekä paljon kynttilöitä ja pieniä shintotemppeleitä

Tiistaina saavuin Hombu-dojolle vähän ennen kahtatoista. Ensimmäisenä piti olla Lubos-sensein harjoitukset, mutta kello tuli kaksitoista ja ketään ei näkynyt eikä kuulunut. Päätimme näin ollen parin muun harjoittelijan kanssa suunnata läheiseen puistoon treenaamaan. Treenaminen muuttui tosin vähän eriluonteiseksi, kun puistosta löytyikin äärimmäisen hieno esterata. Kerron siitä lisää joskus toiste, mutta sen seurauksena vaatteeni olivat läpimärät, joten päätin käydä ostamassa seuraavia treenejä varten märkien sukkieni tilalle uudet ninjatabit läheisestä kaupasta.

Erilaisia ninja-aseita harjoitteluun

Seuraavana oli vuorossa Shiraishi-sensein treenit. Shiraishi-sensei on Tamperelaisen opettajani henkilökohtainen opettaja, ja tuntuikin että hänen liikkeissään, eleissään ja hymyssään oli jotain hyvin tuttua. Shiraishi-sensei puhui englantia jonkin verran ja sanoissaan toistuivat moneen otteeseen fraasit: "soft", "simple", "so easy" ja "sneaky ninja way". Liikkeet mitä teimme olivat niin keveitä ja huomaamattomia, että niitä oli alkuun vaikea edes tajuta taistelutekniikoiksi.

Aina hymyilevä Shiraishi-sensei ja minä. Pahoitteluni, mutta ninjoista ei voi saada tarkkoja kuvia...

Tiistain huipentuma oli lajin mestarin Soke Hatsumi-sensein pitämät harjoitukset illalla. Harjoituksiin oli saapunut nelisenkymmentä harjoittelijaa, mikä on todella paljon salin koon huomioonottaen. Ennen Soken saapumista tunnelma dojolla oli odottavan jännittynyt. Kun hän lopulta astui sisään, kaikkialle tuli hiirenhiljaista ja kaikki järjestyivät välittömästi salin lattialle polvi-istuntaan. Yli kahdeksankymmentä vuotias Soke näytti jo vanhalta ja hänen liikkeensä olivat verkkaisia, mutta jotenkin hänestä huokui todella suuri voima ja valppaus. Soke on monessa mielessä varsin mielenkiintoinen persoona - mainittakoon, että hän värjäsi joitain vuosia sitten hiuksensä kirkkaan violeteiksi.

Soke pyysi harjoituksissa vuorollaan muita opettajia esittämään jonkin tekniikan. Sen jälkeen soke kommentoi sitä ja esitti siitä erilaisia variaatioita. Monesti näytti siltä, että soke vain tarttui vastustajaa kädestä tai kulki hänen ohitseen, ja sitten ylläen toinen heittikin voltin ilmassa ja makasi lattialla tuskan irvistys kasvoillaan. Soke kehotti joskus sen jälkeen henkilöä, jolle tekniikka tehtiin kuvailemaan miltä se tuntui; kuvaus oli yleensä jotain sen tyylistä kuin "En tiedä mikä minuun iski, mutta en yllättäen voinut tehdä yhtään mitään". Soke näytti tekemänsä tekniikan yleensä vain kerran ja tokaisi perään "Hai, purei!" (OK, lets play!), jonka jälkeen paikallaolijat koittivat miettiä, että mitä juuri äsken tapahtui ja yrittää tehdä perässä jotain sen tapaista.

Tauolla ihmiset saivat tuoda Sokelle papereita tai kääröjä, joihin soke sitten maalasi jotain. Hänelle sai esittää toiveita teoksen sisällöstä tai sitten vain sanoa, että hän saa maalata mitä haluaa. Soken teoksina siltä illalta näin muun muassa erilaisia kalligrafioita, tiikerin ja tyylitellyn alastoman naisen.

Taulussa keskellä Soke Hatsumi-sensei violetteine hiuksineen

Jätän huomenna hotellihuoneeni kello kymmeneen mennessä, nappaan rinkan selkääni ja lähden viimeiselle kierrokselle Tokioon. Illalla yhdentoista aikaan hyppään yöbussiin, joka suuntaa kohti Yamagataa. Tapaan siellä isoveljeni entisen työtoverin Maayan perheen ja vietän heidän kanssaan aikaa maanantaihin asti. Maanantai-iltana suuntaan sitten kohti lopullista päämäärääni Nagoyaa ja Chukyon yliopistoa.

Tanjoubi desu yo nyaa ~

-Kiitokset kaikille syntymäpäiväonnitteluista :)

Olen viettänyt koko eilisen päivän ja tämän aamun Bujinkanin Honbu-dojolla. Honbu-dojo ja Hatsumi-sensei ansaitsevat ehdottomasti oman blogimerkintänsä, jonka kirjoittelen joskus paremmalla ajalla. Tähään väliin täytyy kuitenkin mainita, että mulla on ollut unohtumaton syntymäpäivä Japanissa. Päädyin tosiaan illasta viettämään synttäreitäni mainitsemassani meidokahvilassa Akihabarassa. Japanilainen liikemiesporukka joutui suurien anteeksipyyntöjen keralla perumaan saapumisensa, mutta tilaisuus oli siitä huolimatta oikein mukava. Tuon kahvilaryhmän meidoilla on oma bändi nimeltä QSCS, jonka biisejä kahvilassa pääosin esitetään. Alla on kappale, jota soitetaan siellä vain syntymäpäivien yhteydessä:

Tuon biisin soitua mut kutsuttiin lavalle pieneen haastatteluun japaniksi, ja sen jälkeen kaikki kahvilassa lauloivat mulle yhteen ääneen "Paljon onnea vaan" englanniksi. Sen jälkeen sain puhaltaa kynttilät todella söpöstä synttärikakusta, johon oli kirjoitettu mun nimeni suklaakastikkeella. Luulin toisella kerralla tuo paikka tuntuisi jo vähän vähemmän absurdilta, mutta sain taas huomata olleeni väärässä :)

Koitan päästä nyt pian nukkumaan ja herätä aamulla vierailemaan Tsukijin kalatorilla, joka on ainakin Lonely Planetin mukaan yksi näkemisenarvoisimmista paikoista Tokiossa.

Shurikenjutsua irlantilaisten kanssa

Palasin juuri Bujinkanin Honbu Dojolta Atagosta, jonne on hotellilta noin tunnin matka. Tänään olin Someya-sensein opetuksessa. Harjoittelimme pääosin ninjatoun käyttöä, joka on katanaa lyhyempi ja suorateräisempi miekka. Harjoittelimme myös shurikenien torjumista miekalla (mikä voi olla ihan käytännöllinen taito Japanissa). Treenien jälkeen liityin parin Irlantilaisen seuraan, ja poikkesimme yhdessä viskillä englantilaisessa pubissa Kashiwassa. Myöhästyin tämän takia hotellin sulkimisajasta noin kymmenen minuuttia, mutta vastaanotossa ollut japanilainen hyväksyi kohteliaat anteeksipyyntöni japaniksi, ja oli innoissaan kun kuuli että olen tullut treenaamasta ninjutsua.

Japanilaisten pitämä "englantilainen Pub"

Täytynee mennä tästä nukkumaan, kun huomenna on edessä pitkä päivä. Menen Honbulle harjoituksiin puoli kahdeksitoista ja harjoitukset päättyvät vasta yhdeksän jälkeen. Luvassa on ensin Lubos-sensein, sitten Shiraishi-sensein ja lopulta kaikkien Bujinkanin yhdeksän koulukunnan mestarin Soke Hatsumi-sensein harjoitukset.

Otakuja ja meidoja Akihabarassa

Tein eilen kierroksen Tokion toisella puolella Harujukussa ja Shibuyassa, joista jälkimmäinen on erityisesti nuorison suosima kaupunginosa. Lisäksi testasin illalla hotellin kylpyammeen, ja söin loppuun kaupungilta ostamani Sakura-kakun. Nyt voisin lopulta koittaa päästä päätökseen ensimmäisen päivän tapahtumissa Tokiossa. Tästä eteenpäin en yritäkään listata kaikkia kaikkia tekemisiäni, vaan rustailen tänne silloin tällöin joitan mielenkiintoisimpia juttuja mitä eteen sattuu. Mutta suunnatkaamme nyt hotellilta adapterinostoreissulle jo pimenevään Akahabaraan.

Akahabara on Tokion niin sanottu elektroniikkakaupunki, sillä siellä sijaitsee suhteessa kaikkein eniten erilaista elektroniikkaa myyviä liikkeitä. Akahabara tunnetaan myös "otakujen" eli japanilaisten nörttien taivaana. Siellä on nimittäin tarjolla joka lähtöön kaikenlaista peleihin, animeen ja mangaan liittyvää tavaraa.

Ensivaikutelma Akihabarasta ei ollut ihan sen maineen veroinen, ja itselläni kesti jonkin aikaa ennen kuin löysin ensimmäistäkään elektroniikkaa myyvää liikettä. Mutta sitten kun löysin yhden, niin alkoi tuntua siltä, että niitä olikin yhtäkkiä joka puolella. Lisäksi eteen alkoi tupsahdella liikkeitä, josta löytyi pelejä, animea, animefiguureja, cosplay-vaatteita, ja jos jonkinlaista muuta anime- ja peliaiheista sälää. Liikkeet olivat ahtaita ja näyttivät aluksi pieniltä, mutta ne tuntuivat jatkuvan syvälle talon uumeniin ja monta kerrosta ylöspäin (sekä joskus myös alaspäin) ja tuntui, että mitä syvemmälle meni, niin sitä kummallisemmiksi myytävät tavarat muuttuivat. Tuntui, että jossain vaiheessa oli pakko kääntyä takaisin tai muuten ei enää palaisi maan pinnalle tervejärkisenä o_O

Ennen kuin jatkan tarinaa lienee tarpeellista määritellä joitain käsitteitä. Japanin käsitteelle "meido" (anglismi: "maid") ei ole mielestäni hyvää suomalaista vastinetta, joten käytän sitä sellaisenaan. Klassisesti meidot ovat olleet hienoissa taloissa palvelevia sisäkköjä, jotka ovat ahkeria,  puhuvat hyvin kohteliaasti, ovat äärimmäisen uskollisia isännälleen ja pukeutuvat erityiseen vaatetukseen. Sittemmin meidon käsite jalostunut otakukulttuurissa siten, että meidot ovat yleensä hyvin söpöjä ja puhuvat korkealla (usein kissamaisella) äänellä. Lisäksi meidon klassiseen vaatetukseen liittyy usein paljon pieniä söpöjä elementtejä. Toinen käsite "meidokafe", eli meidokahvila, on kahvila, jossa tarjoilijoina toimivat meidot - tai siis tätä enempää en itse ennen perjantaita niistä tiennyt. Mutta olin varma, että jos niitä on oikeasti olemassa, niin niitä olisi taatusti Akihabarassa...

Jossain vaiheessa tielleni sattui yllä oleva valomainos, josta ymmärsin oikeastaan vaan sen että jotain mielenkiintoista olisi kuudennessa kerroksessa ja sisäänpääsy olisi 1000 jeniä (eli vajaa 10 euroa). Päätin lähteä ottamaan siitä selvää, sillä seikkailemaanhan tänne tultiin. Kuudennessa kerroksessa tyttö vastaanototossa toivotti minut hyvin ystävällisesti vastaan, ja tiedusteli osaanko puhua Japania. Sanoin osaavani vähän, ja hän pyysi minua astumaan peremmälle.

Eteeni avautui tila, josta tuli ehkä ensimmäisenä mieleen lelulaatikko. Seinillä oli hohtavia sydämmiä ja tähtiä, lattialla oli pöytien ja tuolien lisäksi erikoisia pylväitä, ja värit olivat pastellinsävyisiä, pääosin vaalenpunaista. Keskellä tilaa oli pyöreä esiintymislava, yhdellä seinällä tiskin takana baari ja keittiö, katossa oli discopallo ja kaiuttimista soi j-poppia. Paikassa istui monenlaista porukkaa: yksi naisseurue, yksinäisen näköinen j-rokkari sekä eräs pariskunta, mutta suurin osa asiakkaista oli japanilaisia liikemiehiä mustat puvut päällä. Ketään muita länsimaalaisia ei ollut paikalla.

Astuttuani sisään luokseni pyyhälsi hyvin pian kissamaisella aksentilla puhuva söpö meido, joka ohjasi mut pöytääni, istui lattialle polvi-istuntaan ja jäi juttelemaan kanssani. Hän kirjoitti laskulappuun nimeni ja piirsi sen samalla täyteen satunnaisia söpöjä kuvioita. Sitten hän toivotti pienen koreografian kera hyvää iltaa ja jätti mut tutkailemaan ruokalistaa. Siinä oli erilaisia ruokia ja juomia, joista erityisesti jälkiruuat oli tehty todella söpön näköisiksi. Päädyin tilaamaan vesimelonidrinkin, ja sen tilauksen seurauksena meido esitti taas pienen koreografian, johon suuri osa muista paikallaolijoista yhtyi huudoin ja taputuksin.

Istuessani siinä hämmentyneenä luokseni tuli yllätten eräs japanilaisista liikemiehistä, joka huonolla englannilla antoi minun ymmärtää, että olisin tervetullut liitymään heidän seurueeseensä jos vain haluaisin. Vastasin, että "why not", ja hän tulkitsi sen kieltäytymiseksi. Korjattuani sanomani lähdin heidän pöytäänsä, jossa hän luovutti tuolinsa minulle ja istui itse lattialle. Neljän liikemiehen seurue oli hyvin kiinnostunut siitä kuka olen ja mistä tulen, ja he olivat tietysti innoissaan, kun kuulivat että olen suomalainen. Kaikki puhuivat huonosti englantia, joten koitin puhua heille japania parhaan kykyni mukaan. Kun kerroin heille, että olin saapunut Tokioon saman päivän aamuna, niin heistä oli uskomatonta, että olin päätynyt vielä samana päivänä Akihabaran meidokahvilaan.

He tilasivat pöydän täyteen ruokaa ja sitten yhtäkkiä ilmoittivat, että heidän on pakko lähteä. Lähtiessään he vannoivat mulle ikuista ystävyyttä ja vaatimalla vaativat saada maksaa laskuni. Jäin sinne sitten yksin syömään heidän tilaamansa ruuat (eihän niitä nyt pois voinut heittää..) ja seuraamaan mitä tuleman piti. Illan myötä paikalle saapui lisää asiakkaita ja myös lisää meidoja. Aina kun joku tilasi jotain, niin sen seurauksena tilauksen ottanut meido lauloi tai esitti jonkin koreografian, johon myös muut paikalla olleet meidot (ja myös suuri osa asiakkaista) yhtyivät. Lisäksi muutamaan otteeseen yksi meidosta meni keskellä olevalle esiintymislavalle esittämään musiikin tahdissa vauhdikkaan tanssikoreografian. Asiakkaat, jotka olivat ostaneet meidoilta loistetikkuja, heiluttivat niitä musiikin tahtiin ja lauloivat välillä kappaleen mukana.

Valokuvia siellä ei saanut ottaa, ja ette varmaan muuten uskoisi koko tarinaa (enkä välttämättä uskoisi sitä enää itsekään), ellen olisi ostanut muistoksi kuvaa yhden meidon kanssa:

"Nyannyannya, nyannyanya..." ^_^

Mutta niin, kuten jo aiemmin mainitsin, niin tämä ei jää viimeiseksi kerraksi meidojen kanssa. Paikassa on nimittäin syntymäpäiväsankarille joitan erikoisetuja, joihin sisältyy käsittääkseni ainakin todella söpö syntymäpäiväkakku ja kuva meido-porukan kanssa. Kutsuin myös sen mainitsemani liikemiesporukan viettämään syntymäpäiviäni ensi keskiviikkona kello 20:30 eteenpäin.

Juu-u, kaikkea sitä Japanista löytää...

Tänään seikkailuni jatkuvat sitten jokseenkin erihenkisinä, kun tarkoitukseni on etsiä Bujinkanin Honbu-dojo, ja mennä sinne saamaan ninjakoulutusta japanilaiselta mestarilta.

Halppishotelli japanilaiseen tyyliin

Ei meinaa keho vielä oikein tajuta uutta rytmiä. Edellisyönä nukuin kahdentoista tunnin yöunilla univelat pois, mutta tänä aamuna heräsin pirteänä kuudelta neljän tunnin yöunien jälkeen. Nyt olen katsellut jäätäviä japanilaisia aamupiirrettyjä muutaman tunnin (niistä lisää joskus myöhemmin..), ja suuntaan kohta bongaamaan cosplayaajia Harajukussa. Mutta sitä ennen voisin jatkaa tarinaa siitä, kun saavuin perjantaina hotelli New Azumaan.

Saman kadun varrella oli vieri vieressä paljon muitakin halppishotelleja. Kaikki näyttivät todella pieniltä ulkoapäin, ja tämäkin rakennus on vain reilu viisi metriä leveä. Ulkomuoto on kuitenkin siinä mielessä hämäävä, että rakennus on kuitenkin niin syvä, että kaikkiin kerroksiin mahtuu pieniä huoneita kymmenen kappaletta. Lähiseutu ei ehkä ole japanilaisen standardin mukaan kovin siistiä, mutta mielestäni Tampereen keskustakin on monin paikoin sotkuisempi.

Hotellin vastaanotossa puhuttiin yleiseen japanilaiseen tasoon nähden yllättävän hyvää englantia. Tämä saattaa olla syy tai seuraus sille, että paikka tuntuisi olevan suosiossa ulkomaalaisten turistien keskuudessa. Näin päättelin aiempien asukkaiden valokuvatervehdyksistä, joita ala-aulan seinät olivat täynnä. Hotelli oli tyyliltään "ryokan" eli klassinen japanilainen majatalo. Ryokaneissa pitää ottaa kengät pois eteisessä ja vaihtaa sisätossuihin. Lisäksi huoneissa on lattioilla tamamimatot ja makuualustana on lattialle levitettävä futoni.

Neljännessä kerroksessa oleva huoneeni oli pieni, mutta omalla tavallaan viihtyisä. Huone oli kooltaan kolmen tatamimaton huone, eli vajaa 2m x 3m. Vaikka nykyisin kaikkialla Japanissa ei käytetä huoneissa tatameja, niin huoneiden koot ilmaistaan aina tatamimattojen määrällä. Sama määrä ilmaisee myös huoneen muodon, sillä tietty määrä mattoja asetellaan tietyllä tavalla. Yhden tatamimaton koko on 91cm x 182cm, eli 1:2.Tyypillisimmät huoneiden koot ovat 4.5, 6 ja 8 tatamia (voitte itse miettiä miten tatamimatot tulee tällöin asetella).

Mukavan kompakti huone; futonilla mahtuu suoristamaan jalat ja sen viereen saa levitettyä tavarat.

Huoneen hinta oli vaivaiset 2000 jeniä (vajaa 20 euroa) yöltä, mikä tuntuu suorastaan epäilyttävän halvalta, ottaen huomioon kuinka lähellä Tokion keskustaa se on. Ehdin jo varautua joihinkin ikäviin yllätyksiin, mutta sellaisia ei ole ilmaantunut. Huoneessa on pikkuinen tv, ilmanvaihto ja ilmainen langaton netti. WC on samassa kerroksessa ja alakerrassa on suihku ja kylpyamme. Alakerrassa on lisäksi aula missä on käytössä yleinen keittiö, jääkaappi ja automaatti mistä saa ilmaista teetä. Lisäksi alakerrassa on maksullinen pesukone.

Lähden nyt haahuilemaan kaupungille ja kerron ensi kerralla jotain seikkailustani Akihabarassa.

Kohtaamisia matkalla kohti majapaikkaa

Tänään Tokiossa on satanut koko päivän, joten olen pitänyt tänään vähän matalampaa profiilia enkä ole järjestänyt itseäni niin suuriin seikkailuihin kuin eilen. Olen nyt nukkunut kunnolla univelkoja pois, haahuillut lähiympäristössä ja kotiutunut hotellihuoneeseeni. Jatkan nyt matkaani siitä mihin eilen jäin; eli olemme nyt juuri laskeutuneet Naritan lentokentälle Tokion läheisyyteen.

Kenttä oli sen verran iso, että koneen laskeutumispaikalta piti matkata metrontapaisella lähemmäs lentokenttää. Lennolla oli jaettu kolme eri kaavaketta, jotka piti täyttää maahan tuloa, maasta lähtöä ja tulliselvitystä varten. Maahantulotarkastuksessa oltiin todella kohteliaita ja kovan byrokratian takana ollut viisumini kelpasi. Passissani näkyy nyt lupa vuoden oleskeluun Japanissa. Ei tosin kannata hankkiutua vaikeuksiin, sillä kaikista maahantulijoista otetaan nykyisin valokuva ja sormenjälkitunnisteet. Rinkkanikin oli saapunut rahdissa perille, eikä Japanin suhtautunut sen sisältöön kovin epäilevästi.

Seuraava tavoitteeni oli löytää hotellini "New Azuma", joka sijaitsi kuulemma jossain Minami-Senjun aseman tienoilla. Pienen kielimuurin yli kipuamisen jälkeen sain lipun Minami-Senjuun ja tiedon, että sinne lähtee seuraava juna kolmen minuutin kuluttua. Juna oli halpa paikallisjuna, jonka matkustajat olivat lähes kaikki Japanilaisia. Junassa näki, että japanilaiset olivat hyvin kiinnostuneita vaaleasta länsimaalaisesta, mutta samaan tapaan kuin Suomessa ei ole korrektia toijottaa toisia ihmisiä. Ainoat, jotka saattoivat tuijottaa olivat pienet lapset. Vieressäni leikki japanilainen pikkupoika joillain animefiguureilla, ja vastapäätä kaksi japanilaista lasta pelisi innoissaan "jan-ken-po":ta eli kivi-paperi-saksia; monet leikit tuntuvat olevat tunnettuja kaikkialla maailmassa. Eräällä äidillä oli sylissään ehkä noin vuoden ikäinen vauva. Näytti erikoiselta, kun sen hiukset olivat mustat, kun on tottunut siihen että Suomessa kaikilla on vauvana vitivalkoiset hiukset. Japanilaisilla on kaikilla luonnostaan poikkeuksetta pikimustat hiukset ja yleensä vain "kovat jätkät" värjäävät hiuksensa valkoisiksi.

Ulkomailla ollessa on jännää, kun ympäristö näyttää monin tavoin tutulta, mutta samalla jotenkin erilaiselta. Kasvillisuus on hieman erilaista, arkkitehtuuri erityylistä ja jotenkin ympäröivä värimaailmakin tuntuu hieman erilaiselta. Japanissa kaikki on yleisti pienempää ja tiiviimmässä; talot, autot, parkkipaikat ynnä muut ovat paljon pienempiä kuin Suomessa. Se ei silti tunnu tunnu kovin ahtaalta - kaikki on vaan ikään kuin pienemmässä mittakaavassa.

Muutamia muita asioita, joihin kiinnittää huomiota hyvin pian Japaniin tultuaan: Opiskelijat ovat pukeutuneena koulupukuihin ja liikemiehet mustiin pukuihin, vuodenajasta riippumatta. Monilla ihmisillä näkee hengityssuojaimia - ne eivät johdu ilmansaasteesta, kuten usein kuvitellaan, sillä ilma Japanissa on hyvin puhdasta. Niitä käytetään kun ihmiset ovat kipeitä, etteivät he tartuttaisi muita. Lisäksi niitä voidaan käyttää allergian vuoksi. Kaikki on yleisesti jotenkin söpömpää; esimerkiksi junat hissit puhuvat söpöllä animeäänellä ja monet ilmoitukset ja varoitukset on puettu sarjakuvamuotoon.

Panda neuvoo ilmeisesti varomaan junan ovia.

Pääsin yhden junavaihdon jälkeen hyvissä ajoin Minami-Senjuun. Lähdin ensin asemalta väärään suuntaan ja löysin "Taiyakia" myyvän kojun. Taiyaki on eräänlainen leivonnainen, joka leivotaan kalan muotoiseksi ja sen sisällä on useimmiten hieman makeaa pavuista tehtyä täytettä. Olen nähnyt sitä syötävän monesti animessa ja halunnut päästä maistamaan sitä. Se oli kyllä juuri niin hyvää kuin oli odottanutkin :)

Oishii desu yo :)

Taiyakin myyjä oli kiinnostunut siitä mistä päin maailmaa olen tullut ja oli, kuten Japanilaiset yleensäkin, hyvin innostunut, kun kuuli, että olen kotoisin Suomesta. Hän pyysi paikalle vielä yhden kaverinsa ja juttelimme yhdessä japanin ja englannin sekoituksella tovin Suomesta, Japanista, ninjutsusta ynnä muusta.

Japanilaiset ovat hyvin innokkaita tarjoutumaan ottamaan valokuvan.

Tämän tapaamisen jälkeen löysin hotellini, jossa tätä parhaillaan kirjoittelen. Mutta tämä saakoon riittää taas tältä erää.

Lentomatkan kulttuurisiirtymä

Jo ensimmäiselle päivälle Japanissa tuntuu mahtuvan niin paljon kerrottavaa, etten meinaa saada asioita kirjoitettua ennen kuin jo tapahtuu jotain uutta. Yritän nyt kuitenkin lähteä jollain tavoin purkamaan tapahtumia kronologisessa järjestyksessä. Palataan siis ajassa torstai-iltapäivään Helsinki-Vantaan lentokentälle.

Valmiina lähtöön

Lentokentällä pyöri käsittämättömän paljon japanilaisia, mille selvisi syy kun huomasin, että 17:15 lähti kone Nagoyaan, 17:20 Tokioon ja 17:25 Osakaan. Jäin kentällä joksikin aikaa jumiin turvatarkastukseen, kun käsimatkatavoideni sisältö herätti epälyksiä läpivalaisussa. Päästyäni lopulta kaikkien tavaroiden kanssa koneeseen kävi ilmi, että se oli tupaten täynnä. Itse asiassa kaikki muut paikat olivat varattuja lukuunottamatta mun vieressäni olevaa paikaa. Kone myöhästyi jonkin verran koska siitä piti painorajoitusten vuoksi purkaa rahtia.

Vaikka alkuperäisenä tarkoituksenani oli valita mahdollisimman halpa lento välittämättä mukavuudesta tai ajasta, päädyin kuitenkin Finnairin suoralle lennolle. Hankin nimittäin liput Kilroyn kautta opiskelija-alennuksella, ja sillä hetkellä heidän mukaansa Finnairin suora lento oli itse asiassa halvin vaihtoehto. Kun tällä verukkeella ei tarvinnut potea syyllisyyttä turhasta rahankulumisesta, niin tässä tasokkaammassa lennossa oli kyllä omat puolensa, joista nauttia.

Turistiluokassakin penkit olivat mukavat ja käytössä oli nukkumista varten oma viltti ja tyyny. Ruoka oli mielestäni ihan hyvää ja sen yhteydessä sai nauttia ilmaiseksi mehua, olutta tai viiniä. Lisäksi vettä ja mehua tarjoiltiin useaan otteeseen ilmaiseksi matkan aikana, mikä on hyvä erityisesti nykyisin kun mitään nestettä ei jostain kumman syystä saa ottaa mukaan koneeseen kuin korkeintaan 100ml kokoisessa pakkauksessa. Lisäksi koko matkan ajan oli käytössä kuulokkeilla ja kaukosäätimellä varustettu näyttö, josta pystyi katsomaan lentotietoja, kamerakuvaa koneesta sekä joitain elokuvia, sarjoja ja ajankohtaisohjelmia. Lisäksi sillä pystyi kuuntelemaan radiota ja pelaamaan joitain pikkupelejä.

Lento tuntui monessa mielessä suomalaisen ja japanilaisen kulttuurin yhteensulautukselta. Lentohenkilökunnasta aika tarkkaan puolet oli japanilaisia ja toinen puoli suomalaisia. Kaikki kuulutukset tulivat japaniksi, suomeksi ja englanniksi. Ruokaa sai syödä valintansa mukaan joko puikoilla tai veitsellä ja haarukalla, ja ruuissa oli sekä japanislais- ja suomalaistyylisiä elementtejä. Lisäksi näytöltä katsottavassa elokuva- ja musiikkivalikoimassa oli muutamia puhtaasti suomalaisia ja puhtaasti japanilaisia vaihtoehtoja.

Huomaa samassa ateriassa sekä peruna että raaka kala.

Punaviini ja vihreä tee eivät ehkä ole kaikkein paras yhdistelmä.

Nukuin koneessa muutaman tunnin japanilaista musiikkia kuunnellen ja nyt olen selvinnyt tästä päivästä ilman kovin pahaa aikaeroväsymystä. Nyt vaan pitäisi mennä nukkumaan, että saisi täällä aikaiseksi jonkinlaisen rytmin. Jatkan huomenna jossain vaiheessa tarinaa siitä eteenpäin kun saavuin Japaniin.

Paluu Mikämikä-maasta

No niin. Kello on kaksitoista yöllä Japanin aikaa ja olen juuri palannut hieman pitkäksi venähtäneeltä adapterinhakureissultani Akihabarasta juuri sopivasti ennen hotellin ovien sulkemista. Adapteri löytyi kolmella eurolla, mutta muuntajaa en viitsinyt ostaa, kun ne olivat niin kalliita. Onneksi kone näyttäisi latautuvan vaikka voltteja japanissa on käytössä noin puolet siitä mitä suomessa.

Reissu venähti tosiaan aika pitkäksi, kun järjestin itseni taas uusiin seikkailuihin ja vietin mahdollisesti absurdeimman illan mitä olen koskaan viettänyt. Kerron siitä jotain joskus myöhemmin, mutta sanotaan nyt vaikka se että olen löytänyt täydellisen paikan syntymäpäiviäni varten ensi viikolla. Syyksi riittänee, että siellä on tyttöjä, jotka laulavat ja tanssivat tosi söpöissä asuissa, ja synttärisankarille tarjotaan ilmaiseksi omaa synttärikakkua, jolla on kissankorvat :)

P.S. Skypeni on käytössä ja olen online-tilassa aina ollessani hotellilla. Lähettäkään mulle kontaktipyyntöjä, niin hyväksyn ne. Mut löytää omalla nimelläni tai skype-nimellä raine_ronnholm.

Nippon, ohisashiburi desu ne :)

Pikainen blogipäivitys - nyt ensimmäistä kertaa JAPANISTA.

Ensinnäkin kaikki on kunnossa; lento sujui ongelmitta, selvisin Tokioon ja löysin majapaikkani, jonka huoneessa parhaillaan testailen nettiyhteyttä. Jo tähän mennessä on ehtinyt tapahtua paljon mielenkiintoisia asioita, joista haluaisin kertoa. Mutta se saa odottaa tältä erää, sillä kannettavassa on vähäisesti akkua jäljellä. Suuntaan seuraavaksi kolmen pysäkin päähän Akihabaraan etsimään sopivaa adapteria ja muuntajaa, että saan laitteisiini virtaa.

Ready, steady, go!

Tässä on sitten todennäköisesti viimeinen Suomen kamaralta tuleva blogipäivitys.

Vertikaalinen muutto häkkivarastoon on suoritettu, tuliaiset ostettu, rinkka pakattu ja ihmiset hyvästelty. Noin viidentoista minuutin päästä olen matkalla kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää.

Vuoden matkavarustuksena 17 kilon rinkka ja muutama kilo käsimatkatavaroita

Koitan ilmoitella itsestäni mahdollisemmin pian päästyäni Japaniin, mutta ei tarvitse olla huolissaan jos musta ei kuulu mitään pariin päivään.

Näkemiin ja seikkailu Japanissa alkakoon!

Läksiäisten jälkilöylyt

Kiitokset vielä kaikille läksiäisiin osallistuneille!

Ottaen huomioon, että läksiäisten sisältöä ei oltu suunniteltu yhtään etukäteen, niin ne onnistuivat mielestäni todella hyvin. Tarjolle oli tuotu paljon hyvää ruokaa ja juomaa, ohjelmanumerot olivat hienoja ja kaikki ihmiset tuntuivat viihtyvän hyvin. Jälkisiivous sujui yhteistyöllä ennätysajassa, ja ehdimme ulos ennen hälytysten päällemenoa.

Asetelmassa Häkkis, Samuraine, Esa ja... Lordi Garmadon?

Sunnuntaina Rajaportin saunalla oli myös hieno tunnelma. Saunasoturillemme Taneli Pursiaiselle tuli täyteen tasan sata Rajaportin saunan lämmitystä, ja löylyt olivat sen kunniaksi erinomaiset. Kymmenen tunnin saunominen varastoon riittänee suojaamaan pahimmilta vieroitusoireilta Japanissa ainakin hetkeksi :)

Lisää Oonan ottamia kuvia läksiäisistä voi katsella tästä.
Ottaisin mielelläni vastaan kuvia myös muilta niitä ottaneilta.
Erityisesti Ruutin järjestämästä "improvisaatioesityslautapelistä" olisi mukava saada joku kuva.

Kirjoittelen parhaillaan japanin ainetta yliopistolla ja valmistaudun kahteen huomenna olevaan Japanin tenttiin. Yöunet jäävät taas aika vähiin, mutta univelkoja voi kuittailla sitten lentokoneessa...

Tässä vielä Ruutin mulle pitämä hienolla kuvituksella varustettu läksiäispuhe:

 

Klikkaa YouTube-symbolia nähdäksesi videon isompana