Honbu-dojo ja Japanin ninjamestarit

Aion nyt kertoa teille muutaman sanan Bujinkanin päädojosta (silläkin uhalla tämän seurauksena joukko ninjoja hiipii ikkunastani sisään ensi yönä). Ensinnäkin dojoa on käytännössä mahdotonta löytää, ellei sen olinpaikkaa tiedä. Bujinkanilla ei nimittäin ole Japanissa minkäänlaisia nettisivuja, opettajilla ei ole julkisia sähköpostiosoitteita, ja käytännössä lajista tai sen harjoittelusta ei saa mitään kautta mitään tietoa. Honbu-dojon viikoittaisia harjoitteluaikojakaan ei näy missään muualla kuin taululla, joka on dojon sisällä. Mutta mitäpä muuta voisi oikealta ninja-dojolta odottaa.

Sain opettajaltani Tampereelta tiedon, että dojo sijaitsee Atagossa, noin tunnin junamatkan päässä hotelliltani. Sain häneltä lisäksi kartan, jossa oli reitti asemalta dojolle. Lähdin näillä ohjeilla varustautuneena maanantaina kohti Atagoa. Löysin karttaan merkityltä paikalta melko pienen ja hyvin tavallisen näköisen talon, jonka sisältä kajasti valoa. Rohkaisin mieleni ja avasin liukuoven.

Sisältä paljastui pieni sali, jonka lattialla oli tatamit ja seinät olivat täynnä tauluja, kalligrafioita sekä erilaisia harjoitteluaseita. Paikalla oli useita eri maista tulleita harjoittelijoita, jotka vaihtoivat harjoitusvaatteita tatamin laidalla ja odottivat opettajan saapumista. Ensimmäisestä harjoittelukerrasta Someya-sensein opetuksessa kerroinkin jo jotain. Sensei ei puhunut lainkaan englantia, mutta eräs paikallaolijoista käänsi hänen puheensa englanniksi parhaan kykynsä mukaan. Sensei näytti tehtävät liikkeet yleensä vain pariin kertaan ja siirtyi sitten seuraamaan harjoittelua salin laidalta hiljaisesti arvioiden.

Honbu dojon takaseinällä on kuvia nykyisestä ja entisistä mestareista sekä paljon kynttilöitä ja pieniä shintotemppeleitä

Tiistaina saavuin Hombu-dojolle vähän ennen kahtatoista. Ensimmäisenä piti olla Lubos-sensein harjoitukset, mutta kello tuli kaksitoista ja ketään ei näkynyt eikä kuulunut. Päätimme näin ollen parin muun harjoittelijan kanssa suunnata läheiseen puistoon treenaamaan. Treenaminen muuttui tosin vähän eriluonteiseksi, kun puistosta löytyikin äärimmäisen hieno esterata. Kerron siitä lisää joskus toiste, mutta sen seurauksena vaatteeni olivat läpimärät, joten päätin käydä ostamassa seuraavia treenejä varten märkien sukkieni tilalle uudet ninjatabit läheisestä kaupasta.

Erilaisia ninja-aseita harjoitteluun

Seuraavana oli vuorossa Shiraishi-sensein treenit. Shiraishi-sensei on Tamperelaisen opettajani henkilökohtainen opettaja, ja tuntuikin että hänen liikkeissään, eleissään ja hymyssään oli jotain hyvin tuttua. Shiraishi-sensei puhui englantia jonkin verran ja sanoissaan toistuivat moneen otteeseen fraasit: "soft", "simple", "so easy" ja "sneaky ninja way". Liikkeet mitä teimme olivat niin keveitä ja huomaamattomia, että niitä oli alkuun vaikea edes tajuta taistelutekniikoiksi.

Aina hymyilevä Shiraishi-sensei ja minä. Pahoitteluni, mutta ninjoista ei voi saada tarkkoja kuvia...

Tiistain huipentuma oli lajin mestarin Soke Hatsumi-sensein pitämät harjoitukset illalla. Harjoituksiin oli saapunut nelisenkymmentä harjoittelijaa, mikä on todella paljon salin koon huomioonottaen. Ennen Soken saapumista tunnelma dojolla oli odottavan jännittynyt. Kun hän lopulta astui sisään, kaikkialle tuli hiirenhiljaista ja kaikki järjestyivät välittömästi salin lattialle polvi-istuntaan. Yli kahdeksankymmentä vuotias Soke näytti jo vanhalta ja hänen liikkeensä olivat verkkaisia, mutta jotenkin hänestä huokui todella suuri voima ja valppaus. Soke on monessa mielessä varsin mielenkiintoinen persoona - mainittakoon, että hän värjäsi joitain vuosia sitten hiuksensä kirkkaan violeteiksi.

Soke pyysi harjoituksissa vuorollaan muita opettajia esittämään jonkin tekniikan. Sen jälkeen soke kommentoi sitä ja esitti siitä erilaisia variaatioita. Monesti näytti siltä, että soke vain tarttui vastustajaa kädestä tai kulki hänen ohitseen, ja sitten ylläen toinen heittikin voltin ilmassa ja makasi lattialla tuskan irvistys kasvoillaan. Soke kehotti joskus sen jälkeen henkilöä, jolle tekniikka tehtiin kuvailemaan miltä se tuntui; kuvaus oli yleensä jotain sen tyylistä kuin "En tiedä mikä minuun iski, mutta en yllättäen voinut tehdä yhtään mitään". Soke näytti tekemänsä tekniikan yleensä vain kerran ja tokaisi perään "Hai, purei!" (OK, lets play!), jonka jälkeen paikallaolijat koittivat miettiä, että mitä juuri äsken tapahtui ja yrittää tehdä perässä jotain sen tapaista.

Tauolla ihmiset saivat tuoda Sokelle papereita tai kääröjä, joihin soke sitten maalasi jotain. Hänelle sai esittää toiveita teoksen sisällöstä tai sitten vain sanoa, että hän saa maalata mitä haluaa. Soken teoksina siltä illalta näin muun muassa erilaisia kalligrafioita, tiikerin ja tyylitellyn alastoman naisen.

Taulussa keskellä Soke Hatsumi-sensei violetteine hiuksineen

Jätän huomenna hotellihuoneeni kello kymmeneen mennessä, nappaan rinkan selkääni ja lähden viimeiselle kierrokselle Tokioon. Illalla yhdentoista aikaan hyppään yöbussiin, joka suuntaa kohti Yamagataa. Tapaan siellä isoveljeni entisen työtoverin Maayan perheen ja vietän heidän kanssaan aikaa maanantaihin asti. Maanantai-iltana suuntaan sitten kohti lopullista päämäärääni Nagoyaa ja Chukyon yliopistoa.