Fuji-san, 1. näytös: Aokigaharan haamut

Koko tämä Fuji-sanilla kiipeäminen on mulle hyvin vahvasti henkilökohtainen juttu, joten olin alun perin ajatellut lähteä matkaan yksin. Tiesin kuitenkin, että vaihtareiden joukossa on monia muitakin, joilla on vastaava haave. Näin ollen ilmoitin suunnitelmistani, että aion kiipetä Fujille ja seuraani saa halutessaan liittyä mutta omalla vastuullaan: Haluan nimittäin kiivetä erityisen pitkää ja hankalaa reittiä, viettää huipulla pitkän aikaa, ja tehdä lisäksi tämän kaiken hieman virallisen kiipeilyajan ulkopuolella, jolloin huipulla voi tulla jo varsin kylmä. Seuraani halusi loppujen lopuksi liittyä kolme muuta soturia, mikä oli  ihan sopiva koko retkikunnalle.

Vuorenvaltaajat taisteluvalmiudessa

Valitsemani lähtöpiste kiipeämisen aloittamiseen oli sen verran syrjäisessä paikassa, että sinne löytynyt yhtään suoraa juna- eikä bussiyhteyttä. Mietittyämme eri vaihtoehtoja, päätimme kokeilla auton vuokraamista. Eräällä vaihtareista on kansainvälinen ajokortti, mutta siitä huolimatta auton vuokraaminen ulkomaalaisena Japanissa osoittautui uskomattoman vaikeaksi taisteluksi byrokratian kanssa. Ehdin jo melkein luopua toivosta, mutta saimme kuin saimmekin loppujen lopuksi auton käyttöömme.

Tervehdys Fuji-san; tulossa ollaan...

Lähtöpiste oli Fuji-sanin juurella sijaitseva Aokigaharan metsä kuuluisan Shoji-järven läheisyydessä. Metsä on tullut vuosien saatossa tunnetuksi liikanimellä "itsemurhametsä", sillä vuosittain suuri joukko Japanilaisia suuntaa tiensä metsän syvyyteen aikomuksena päättää päivänsä. Metsän ympäristöstä voikin löytää kylttejä, joissa korostetaan elämän tärkeyttä ja kehotetaan ihmisiä vielä harkitsemaan tekemisiään.

Lähdön viivästymen vuoksi saavuimme Aokigaharaan vasta puolenyön jäljestä. Lähestyessämme metsää ilman valtasi kauttaalta tiheä aavemainen sumu. Metsä oli synkkä, kasvillisuudeltaan todella tiheä ja siellä vallitsi rikkoutumaton hiljaisuus. Suunnitelmanamme oli pystyttää teltat ensimmäiseksi yöksi metsään ja aloittaa sitten aamulla aikaisin matka kohti huippua. Teltalle löytyi hyvä paikka, ja Aokigarahan haamutkin antoivat meidän nukkua yömme rauhassa.

Aamulla tiheä metsä näytti paljon vähemmän pelottavalta, vaikka lukitar olikin punonut verkkojaan sinne tänne

Jos metsään lähtee samoilemaan syvemmälle ei ole mitenkään harvinaista löytää ihmisen luita tai muita merkkejä jonkun epätoivoisen viimeisestä metsäretkestä. Emme törmänneet mihinkään kovin karmivaan, mutta polun lähistöltä löytyi kyllä eräs hylätty teltta sekä erinäisiä maahan lojumaan jätettyjä varusteita:

Valitsemani reitti oli ns. Shojin polku, joka on toinen kahdesta polusta, jotka johtavat Fuji-sanin juurelta huipulle asti. Näin tästä polusta maininnan vanhassa matkaoppaassani, mutta kun yritin etsiä siitä lisätietoa netistä niin siitä ei tuntunut olevan mainintaa missään. Kaikkialla mainittiin vain Yoshidan polku, joka tulisi olemaan paluureittimme alas. Löydettyäni topografisen kartan saatoin lopulta varmistaa polun olemassaolon. Voi olla että Aokigaharan maineen vuoksi tätä polkua ei haluta enää mainostaa ihmisille.

Tässä vaiheessa maasto oli vielä varsin tasaista

Polun löydyttyä sitä oli loppujen lopuksi varsin ongelmatonta seurata, vaikka se olikin paikoin varsin kapea ja metsittynyt. Matkan ensimmäinen vaihe Aokigaharasta kohti vuoren puoliväliä oli ainakin itselleni kaikkein raskain, sillä tässä vaiheessa ilma oli vielä kuuman kosteaa ja kantamukset olivat painavimmillaan.

Kivet ovat mielenkiintoisia kun niitä katsoo lähempää: Ne ovat muodostuneet tulivuoren purkauksen jälkeen jähmettyneestä laavasta, joten ne ovat kevyempiä ja niiden rakenteessa on pieniä ilmakuplia

Aloitimme matkan noin yhdeksältä aamulla ja etenimme rauhallista tahtia pitäen taukoja tasaisin väliajoin. Saavutimme 2300 metrin korkeuden ja "5. aseman" (ylin piste jonne bussilla pääsee) noin kahdeksan aikaan illalla pimeyden jo laskeuduttua. Päätimme nukkua muutaman tunnin tässä välissä - asetin herätyksen kello kahdeksitoista, että ehtisimme huipulle katsomaan auringonnousua...